Kun nyt otsikossa puhun S alkuisesta sanasta, niin puhun tietty sinkkuudesta. Olen tässä jo tovin viettänyt sitä paljon hehkutettua ja parjattua ”sinkkuelämää”. Kieltämättä tämä aika on antanut minulle hieman pohtimisen aihetta. Kun viettää paljon aikaa yksin, niin tulee pohdittua universuimia ja sen osasia tarkemmin (wau syvällistä) . Toisaalta on mukavaa mennä ja tulla miten haluaa. Vapaa- aikaa ei tarvitse suunnitella, voi syödä mitä haluaa, miten haluaa. Toisaalta aikuistuneet ystävät on vaikea saada mukaan ulos ja sitten sitä yksin vietettyä aikaa saattaa tulla liikaa. Mikään ei ole hyvä eihän?

Yksi ongelma on Suomalainen deittailukulttuuri. Baareissa tapaa vain lipeviä pleiboita joita ei kiinnosta keskustella tähtien liikkeistä. Toisaalta taas miehet eivät uskalla tai halua lähestyä minua, johtuu varmaan naamasta. En ehkä näytä ihan sille perinteiselle metallilornalle joka vetoaa suurimpaan osaan metallia kuuntelevia miehiä. 
Tästä kyllästyneenä päätin kokeilla nettideittailua. Onhan kuitenkin vuosi 2012 ja monet etsivät deittailuseuraa verkosta. Tulokset olivat kovin laihat tai sitten minä vain olen nirso, kun en lämpene Jorman 45v. ”sponssailu” ehdotuksille. Tiedän tasan mitä haluan. Se kai on se ongelma. Olisi helppoa jos lämpenisin Petri Nygårdia kuunteleville perusjanttereille, mutta ei kiitos. Pitäisi olla pitkä pitkätukka, sellaisia ei ilmeisesti vapailla markkinoilla kamalasti ole.
Parhautta on myös se, että ihmiset tuntuvat suuttuvan, jos kerron kohteliaasti etten ole kiinnostunut. En minäkään suutu jos joku ei pidä pitkistä naisista joilla on lapsi. Ei tulisi edes mieleen.
Sinkkuus on vähän kuin moshpitissä oleminen: Kivaa on, sinkoilet sinne tänne, naarmuja ja ruhjeita tulee pakosti. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin väsyttää ja olisi kiva, jos joku vetäisi kaikkien jaloista sivuun lepäämään. Sitten kuitenkin alkaa uusi humppa ja pitti lähtee taas pyörimään.
Jatkan siis elämääni sinkkuuden moshipitissä.
Advertisements